Jutut

JUTUT | Jukka Vehmanen |

Kjell Westö aloitti saaristokirjan teon

Kävimme taas Kjell Westön kanssa kalassa. Finlandia-palkittu kirjailija nauttii kirjoittamisesta nykyisin Nauvossa, josta hän on hankkinut itselleen mökin.
 
 
 
 
– Nauvossa minulla on merinäköala, mukavuuksia mökissä ja omaa rantaa 50 metriä, josta pääsen uimaan, hän kuvailee tyytyväisenä Nauvon paikkaa.
 
Westötä pidetään hyvin helsinkiläisenä, mutta hän sanoo nykyään tuntevansa saariston kodikseen.
 
– Saaristossa on paljon helpompi viitata kintaalla älypuhelimille sekä sähköpostiviesteille ja keskittyä kirjoittamiseen, hän kertoo.
 
– Kirjoittaminen vaatii täälläkin melkoista itsekuria. Olen samalla itseni työnantaja ja työntekijä, hän kuvailee ja lisää kirjoittavansa toki enimmäkseen Helsingin asuntonsa työhuoneessa, jossa hän viihtyy välillä myös kitaran varressa.
 

Kjell Westö kävi kalassa toimittajan kanssa viime viikonloppuna. Sillä reissulla mies kertoi myös uusimmat kuulumisensa. Kuva: TS/Jukka Vehmanen.
Kjell Westö kävi kalassa toimittajan kanssa viime viikonloppuna. Sillä reissulla mies kertoi myös uusimmat kuulumisensa. Kuva: TS/Jukka Vehmanen.

 
Miehen työtahti on tiivis, sillä hän on saanut valmiiksi seuraavan, alkukielellä noin 450-sivuisen teoksen ja on jo aloittanut uuden saaristoon sijoittuvan kirjan kirjoittamisen.
 
Valmis uutuuskirja sijoittuu Helsinkiin ja toisaalta kesäparatiisiin. Kirja lähtee liikkeelle nykyajasta, mutta tarinan varsinainen alkuhetki on vuosi 1969.
 
Uutuutta joudutaan odottelemaan ensi elokuuhun asti muun muassa siksi, että käännöstyöt ovat vasta tekeillä.
 
Westö kirjoittaa ruotsiksi. Kirja käännetään heti suomeksi, norjaksi ja tanskaksi.
Tuskin se siihen jää, sillä kolme vuotta sitten ilmestynyt Kangastus 38 käännettiin 16 kielelle. Kirja palkittiin Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnolla.
 
– Kirjan ilmestymisen myötä kiersin ensin Suomessa ja Ruotsissa ja sitten maailmalla 22 kuukautta ja olin ihan puhki, hän kuvailee.

Tarina sijoittuu kuvitteelliseen saaristoon

Westö pohti Turun Sanomien laajassa haastattelussa huhtikuussa 2014, että hän saattaisi joskus olla valmis kirjoittamaan myös saaristoon sijoittuvan romaanin.
 
– Nämä seudut ovat antaneet minulle niin paljon, että haluaisin antaa jotain takaisin, hän kertoi tuolloin.
 
Nyt hän on ryhtynyt tuumasta toimeen.
 
– Olen tekemässä tarinaa, joka sijoittuu kokonaan kuvitteelliseen saaristoon, hän paljastaa.
 
Kuvitteellisuudelle on syynsä. Westö kertoi kolme vuotta sitten, että korppoolaiset olivat kyselleet saaristoaiheista kirjaa.
 
– Olen kuitenkin sanonut, että tunnistaisitte siitä itsenne ja suuttuisitte minulle enkä sitten voisi enää olla täällä, hän kertoi tuolloin ollessaan Turun Sanomien kanssa kalassa Korppoossa. ’
 
Retkestä tuolloin tehty juttu uusintajulkaistaan nyt TS Saaristossa.
Westö kävi uudelleen samoilla vesillä viime sunnuntaina.
 
TS Saariston sivuston Kala-apajilla blogi kertoo, oliko kala syönnillä silloin.
 

Paluu nuoruuden apajille

 
Toimittaja Jukka Vehmasen juttu on julkaistu alunperin Turun Sanomissa 27.4.2014.
 
 
Kirjailija Kjell Westö ei ole koskaan kirjoittanut kirjaa nimeltä Missä kalastimme kerran.
Siksi on aihetta kertoa, että hän ei ole pelkästään stadin kundi, jollaiseksi hänet on kirjojensa ansiosta nimetty.
Westö oli jo nuorempana tunnettu – tai ainakin innokas – kalamies Korppoossa.

 

Kuvat: TS/Jonny Holmén.
Kuvat: TS/Jonny Holmén.

 
 
sun110414398
 
 
sun110414520
 
 
Tämä tarina sai alkunsa viime kesän lopussa, jolloin aloimme etsiä sopivaa ajankohtaa yhteisille kalastuspäiville Korppoon pääsaaren luoteisvesillä.
 
Sähköpostit singahtelivat sitä tiheämpään tahtiin, mitä enemmän vaihdoimme tietoja saaliistamme.
 
Kalavedet olivat sattumoisin samat, joilla Westö kalasti nuorena miehenä. Siitä ajasta hän on kirjoittanut vähemmän tunnetusti Yhdeksän lyhyttä kappaletta rakkaudesta mereen vuonna 2010.
Teksti ilmestyi ulkoministeriön Eurooppa-tiedotuksen kirjassa Kansalaisen Itämeri.
 
 
”Ensimmäisen kalastusretkeni aikuisena tein 27.heinäkuuta 1988 Korppoossa Turunmaan saaristossa. Näin kertoo kalastuspäiväkirjani, jota tulin sitten pitäneeksi monta vuotta. Olin uusi tulokas merellä: lapsuudenkesäni olin viettänyt Järvi-Suomessa, mutta nyt olin vuokrannut vaimoni ja pienen poikamme kanssa rantamökin Galtbyn kylästä”.
 
 
Nuorimies innostui tuolloin hurjasti kalastuksesta, niin myös viime syksyllä pelkästä ajatuksesta: Taimenretki saatiin sovittua alkutalveen.
 
Sitten kirjailijalta pamahti selkä jatkuvan matkustelun ja stressin takia.
Ne poikivat alaselän välilevyn tyrän. Kiirettä synnytti erityisesti Kangastus 38, joka oli Finlandia-ehdokkaanakin.
 
– Kun yleisö on kiinnostunut kirjoistani, jaksan kyllä käydä kertomassa niistä. Lukijani ovat tehneet elämäni hyväksi. Heidän ansiostaan pystyn elämään niin kuin elän.

Ajatusta kalaretkestä hän ei taipunut kuitenkaan hautaamaan.

Kjell Westö, 52, sanoo, että ensimmäistä kertaa elämässään hän on alkanut kuitenkin ymmärtää, ettei ole enää kolmekymppinen.
 
Tammikuu sujui maatessa vaivaisena sohvalla.
 
Ajatusta kalaretkestä hän ei taipunut kuitenkaan hautaamaan. Kolme päivää Korppoon mökillä kaiken kiireen jälkeen olisivat hänelle luksusta.
 
 
”Selkä paranee hitaasti, mutta paranee. Viikko viikolta enemmän liikkuvuutta ja vähemmän jomotusta. Veneessä istuminen kylmällä säällä ei ehkä ole ihannehoitoa, mutta taimenkalaan menisin vaikka Buranan voimalla sitten”, hän kertoi sähköpostissa alkukeväällä.
 
 
”Olin toki kalastellut poikasena, mutta en koskaan ollut kummoinen kalamies. Aiemmin tuona kesänä olin kuitenkin seurannut moottoriveneestä, miten kaverini väsytti helteellä isoa haukea kaislikon reunassa. Hauki pääsi karkuun, mutta mieltäni jäi vaivaamaan, että Galtbyn länsipuolen vesissä saattaisi olla kalaa.”
 
 

”En ole koskaan kiintynyt mihinkään muuhun maisemaan niin paljon kuin Turunmaan saaristoon.”

Kun vihdoin istumme samassa veneessä huhtikuussa, ei kulu aikaakaan, kun Westö ehdottaa kalastuskohteeksi kahta Galtbyn länsipuolella olevaa lahtea.
 
– Tuosta toisesta sain ensimmäisen taimeneni. Hauet ovat toisen lahden tällä puolella isompia ja tuolla puolella pienempiä, Westö kertoo.
 
Hän on hieman harmissaan siitä, että hänen viehevalikoimansa on vuosien saatossa jäänyt päivittämättä, kun harrastukseen ei ole enää ollut paljon aikaa.
Westön vanhempien kesäpaikka oli Ruovedellä.
 
– Täällä vaikutuksen teki meren koko. Kun Kyrkfjärdenillä nousee koillistuuli ja se puhaltaa Naantalista saakka, on se jotain aivan muuta kuin Näsijärven suntit.
 
– En ole koskaan kiintynyt mihinkään muuhun maisemaan niin paljon kuin Turunmaan saaristoon.
 
Kirjailijan mukaan taiteen tekemisessä on ainakin yksi ominaisuus, jota tarvitaan myös kalastamisessa: kärsivällisyys.
 
– Olin vapakalastajana intohimoisimmillani juuri niinä vuosina, kun opettelin romaanikirjailijaksi, hän aloittaa.
 
– Ne olivat kovia oppivuosia: ei ollut juuri rahaa, ei työtilaisuuksia, ei ideoiden flow`ta. Mutta samalla tavalla kuin kalastaminen opettaa, että on jaksettava ja uskallettava mennä tuuleen ja sateeseen, heittää ja etsiä ja heittää, vaatii romaanienkin kirjoittaminen sitä, että jaksaa yrittää ja miettiä, aloittaa alusta ja yrittää uudemman kerran.

Jos joku kysyy, miksi kiusaan niitä, en osaa vastata.

Ja kas. Pian hän nostaakin veneeseemme ensimmäisen hauen.
 
Vettä tihuttaa taivaalta, mutta kirjailija vakuuttaa, että se ei haittaa häntä. Ei nyt, kun on kalaan vihdoin päästy.
 
Westö on huolissaan siitä, näkyykö syvälle nieluunsa vieheen haukanneen hauen kiduksista valuva veri valokuvassa.
Voiko kalan enää päästää pois?
 
Kirjailija pohtii kalastuksen moraalista oikeutusta. Lakihan kieltää eläinten turhan vahingoittamisen, joten mitä hän ajattelee pyydystä ja vapauta -kalastuksesta?
Mitä Itämeren suojelua sellainen on?
 
– Tuntisin enemmän huonoa omaa tuntoa, jos nostaisin merestä satoja kiloja kalaa pois.
 
Kysymys jää kuitenkin vaivaamaan häntä.
 
– Varsinkin isoilla hauilla on uistimeen tartuttuaan tapana nousta suoraan pohjasta katsomaan, että kuka täällä mua kiusaa, mikä jätkä sä olet. Rakastan kalastusta ja kunnioitan isoja kaloja, ne ovat fantastisia. Jos joku kysyy, miksi kiusaan niitä, en osaa vastata.
 
Myöhemmin hän ottaa vertailukohteeksi metsästyksen.
 
– Ehkä saalistustapa tekee mielessäni eron: kun narraan kalan uimaan verkkoihini tai tarttumaan uistimeen, minulla on useimmiten vielä mahdollisuus päästää se vapaaksi. Sen sijaan ammuttua eläintä ei voi herättää eloon.
 
sun110414550
 
 
sun110414149
 
 
sun110414279
 
 
Westö aloitti hauen kalastuksen Korppoossa aikana, jolloin paikallinen väestö uskoi koko haukikannan kuolleen siellä sukupuuttoon.
 
Hänen appiukkonsa oli lopettanut siitä syystä heittokalastuksen kymmenen vuotta aiemmin.
 
Eräänä kuumana kesäpäivänä Westö lainasi appiukkonsa venettä, uistimia ja kelaa. Häntä varoitettiin varautumaan siihen, ettei saalista tulisi.
 
Neljässäkymmenessä minuutissa hän sai kuitenkin kolme haukea.
 
 
”Kun näytin hauet appiukolleni, hänen silmiinsä syttyi kiinnostunut pilke. Vai niin ovatko ne tulleet takaisin, hän sanoi.”
 
 
Siitä alkoi Westön kalastuksen kulta-aika, jota jatkui kymmenen vuotta loistosaaliiden parissa.
 
– Kalastin kolmikymppisenä kuin hullu. Enää minun ei tarvitse maksimoida saalista ja pystyn jo riemuitsemaan kaverin kalasta ja iloitsemaan siitä, että kalaa yleensä on.
 
Erityisesti hänen mieleensä on jäänyt vuosi 1991, joka oli ”vaarallisen hyvä kalavuosi”.
 
– Olin oppinut tuntemaan vedet sekä kalastuksen niksit. Silloin sain 7,5-kiloisen taimenen, useita yli viisikiloisia haukia ja ahvenkanta oli vahva. Luulin, että tästä mennään aina vain parempaan suuntaan.
 
Mutta sitten oli opittava nöyrtymään.
 
 
”Ehkä se on niin, että rakastumisen on aina oltava sokeaa, kun taas menetettyä rakkautta sureva on liiankin armoton.
 
 
Oli miten oli, vanhempi väki puhui entisaikojen vesistä, niin kirkkaista, että ahvenien ja isojen haukien saattoi nähdä uivan kuuden metrin syvyydessä, he puhuivat kaislikoista, joissa ui niin paljon haukia, että vaappu osui kalaa päähän joka heitolla, he puhuivat niin valtoiminaan huojuvista levämetsistä, etten osannut edes kuvitella niitä.”

Kampelakuopasta ei saanut enää kampelaa, vain simppuja.

Westö kirjoitti Kansalaisen Itämeri-kirjaan, ettei koskaan ole päässyt yli siitä, mitä tapahtui 1990-luvun jälkipuoliskolla ja heti vuosituhannen vaihtumisen jälkeen.
 
Yhtäkkiä eräänä loppukesänä ennen niin pomminvarma ahvenjyrkänne olikin tyhjä.
Kampelakuopasta ei saanut enää kampelaa, vain simppuja.
 
Fölisholmin salmen savipohja oli muuttunut mustaksi ja haisevaksi. Hauet eivät enää viihtyneet salmessa, eivätkä muuallakaan.
 
Muutokset saivat hänet tyrmistyneeksi.
 
Silti hän yritti uskotella itselleen, että kyse oli luonnollisista vaihteluista. Sellaistahan oli esiintynyt ennenkin, kuten appiukon kokemukset olivat osoittaneet 1970-luvulta.
 
Keväällä 2014 vesi on Korppoossa kirkkaampaa kuin moniin vuosiin. Haukiakin nousee tasaiseen tahtiin, joskus jopa taimenia, ahvenkannatkin oivat elpymässä.
 
Westö sanoo, ettei hänellä ole enää samaa tuntumaa Korppoon vesiin kuin nuoruusvuosina, mutta on pannut merkille hienoja rakkoleväpensaikkoja ja näkösyvyyden paranemisen.
 
Tutkimusalus Aranda oli taas vesillä, hän muistaa, ja huomauttaa, että siitä retkestä tullut tieto Itämeren tilasta oli masentavaa.
 
– Ihminen haluaa olla optimisti, mutta tutkijat tietävät oikeasti, ettei optimismiin ole pahemmin aihetta.
 
 
”Me olemme oikeutetusti huolissamme siitä, miten merien, järvien, jokien ja koko luonnon käy, mutta teemme ajatusvirheen uskoessamme, että ennen kaikki oli yksinkertaista, viatonta ja puhdasta.”
 
 
– Ukin ukkimme pudottivat roskapussinsa keskelle ulappaa kuvitellen, että se nielee kaikki paskat.
Westön mielestä me emme ole sen itsekkäämpiä tai tuhoisampia kuin esivanhempammekaan. Meitä on nyt vain paljon enemmän.
 
Ja Itämeri on pieni meri, jonka ympärillä on paljon kuormittavia suurkaupunkeja.

Aina voi silti haaveilla

Toinen kalastuspäivämme sujuu aurinkoisessa ja otollisessa kalasäässä.
Kirjailija vaikuttaa onnelliselta, vaikka sinnikkäästi etsimämme taimenet pysyvät meren kätköissä.
 
Ehkä hyvä niin.
 
– Jos saisin 59-senttisen taimenen, sen vapauttaminen alamittaisena kirpaisisi. Niin olisi kuitenkin tehtävä, koska ei sen uhanalaisuutta ole tyhjästä keksitty.
 
Westö myöntää, että hän meni kerran ottamaan ylös taimenen, joka oli reilusti alamittainen.
 
– Ahneus voitti, olin idiootti. Mutta luonto rankaisi: sen jälkeen en saanut puoleentoista vuoteen yhtään taimenta.
 
Aina voi silti haaveilla.
 
– Kun taimen iskee aurinkoisella rannalla ja hyppää ilmaan, on se niin hieno tunne ja ja ikiaikaisesti mieleen jäävä hetki, että sitä hätääntyy ja tekee kaikki liikkeet väärin.
 
– Kokemus on tosi kaukana kalapuikoista, kuvailee kirjailija ja ilmoittaa, ettei aio kalastaa enää kolmatta päivää.
 
Kärsivällisyys loppui, mutta selkä kesti.
 
 
”Omalta osaltani haaveilen siitä, että saisin edes kerran lausua sanat: Vai niin, ovatko ne tulleet takaisin”.
 
 
sun110414619
 
 

Vastaa