BLOGIT | Kala-apajilla

Kalastalon salissa, osa 1

Kala-apajilla -blogissa alkaa nyt uusi, Volter Kilven innoittama jatkosarja, jossa kerrotaan kalamatkan valmistelusta ja noin 1000:tta kirjan sivua vastaavan tekstimäärän päätteeksi siitä, kuinka kerran sain hauen. (Ensipainos, jota kielitoimisto ei jaksanut tarkistaa ensimmäistä virkettä pidempään eikä oikeastaan sitäkään.)

LUKU 1, Siimaa vaihtamassa.

Pahus, virvelin siima oli päässyt rispaantumaan, tuumin istuessani kela kädessä, mutta onneksenne ilman piippua mökkimme salissa, jota ei totuuden nimissä voisi kokonsa puolesta nimittää saliksi, mutta istuessani tuossa tilassa kela kädessä sinne oli laskeutunut jotenkin juhlava atmosfääri, vähän niin kuin olisin häissä, vaikken ollutkaan, koska omat hääni oli vietetty jo monia vuosia sitten ja tuttavilta tulee nykyään kutsuja lähinnä hautajaisiin tai satavuotisjuhliin, ei tosin ihan viime päivinä ainuttakaan, mistä luojalle kiitos, koska sellaiseen tilaisuuteen osallistuminen olisi voinut viedä kaiken sen ajan, jonka ajattelin käyttää siiman vaihtoon.

Ohuen ohuita säikeitä, sellaisia, joita ei tahdo edes nähdä, sojotti sinne tänne niin kuin ne tahtoisivat irtaantua emosiimasta ja karata uteliaisuuttaan maailmaa katsomaan, vaikka eihän siimalla ole edes sielua, joka voisi jotain maailmalta oppia, ei varsinkaan kun siimalla ei ole edes silmiä, joita oppimiseen monessa tapauksessa tarvitaan, jos kohta muitakin aisteja on siinä hyvä käyttää, joten siinä istuessani mietin, että ihan turhaan odotan säikeiden mihinkään ainakaan kovin nopeasti lähtevän ja jos joskus lähtevät, niin korkeintaan ne leijuvat hitaasti lattialle, maahan tai joutuvat tuulen vieminä mereen, vaikka voisivathan ne päätyä myös järveen, jos jostain syystä olisin mennyt järven lähelle tai sen päälle veneellä, joskin siiman säikeiden karkumatka olisi voinut toteutua vain, jos olisin jättänyt siiman vaihtamatta, mitä kuitenkin olin tekemässä.

Siimani oli keltaista, joka on paitsi pirteä väri, hyvä myös siksi, että keltainen siima erottuu viehettä heittäessä mukavasti taivasta vasten, jolloin huomaan aika äkkiä, jos joku idiootti kalakaveri heittää omaan siimaansa minun siimani kanssa ristiin, ja värin ansiosta myös vesikasvillisuutta voi yrittää välttää liikuttamalla siimaa ohjaavaa vavan päätä vasemmalle, oikealle, ylös tai alas parhaansa mukaan niin, ettei vesikasvillisuus tartu vieheen matkaan, vaan jää veteen paikalleen jatkamaan kasvuaan ainakin siihen asti, kunnes syksyn kuolo sen karusti korjaa, minkä jälkeen kasviruumiin tie vie minne ties minne, tuskin kuitenkaan millekään ihmisen rakentamalle hautausmaalle, koska niille haudataan vain ihmisiä, joista tosin jotkut ovat saattaneet olla täysiä sikoja.

Olin jo etukäteen varsin hyvin ymmärtänyt, että edessä on tiukka paikka, ja että se tiukka paikka sijaitsi siiman pään ja lukkoleikarin yhtymäkohdassa, jonne olin aikanani solminut solmun pujottamalla siiman pään ensin leikarin pyörestä lenkistä, minkä jälkeen olin pyörittänut sisään mennyttä ja taas ulos tullutta siimaa vastakkain niin, että siitä syntyi kierre, jonka päähän jäi siiman tynkä, jonka avulla olin kiertänyt kierteisen siiman leikarin tyveen jääneen siimalenkin kautta tiukaksi solmuksi niin, ettei kala varmasti onnistu sitä purkamaan, ellei se sitten sattuisi olemaan erityisen etevä yksilö, jollaisiin kaloihin en ole itse koskaan törmännyt senkään vuoksi, että yleensä kalat ovat ehtineet alta pois, jos olen niiden valtakunnassa joskus uinut, ja siten törmäykseltä olemme kiitettävästi välttyneet, eikä törmääminen ole koskaan ollut edes lähellä paisi kerran, kun törmäsin yhteen kuolleeseen kalaan uidessani, mutta se ei ollut selvästikään kovin etevä yksilö, ei ainakaan eloonjäämisen tuimassa taistossa eikä siitä siten ollut sen siimasolmun purkajaksi ainakaan kuolemansa jälkeen.

Etuhampaisiini, joita on paljon enemmän tallella kuin hampaita takaleuassani, oli muodostunut vuosien mittaan ikävästi koloja sen seurauksena, että pahana tapanani oli tarpeen tullen purra siima poikki, mutta niissä oli kuitenkin sen verran tynkää vielä tallella, että saatoin sijoittaa siiman itseästäni päin vasemmalta laskien kolmannen etuhampaan toiseen koloon ja puraista alaleuan hammasta yläleuan hammasta vasten asettamalla kerran, joka ei kuitenkaan riittänyt, vaan vasta kolmannella puraisulla sain nitkutettua tuon itsepintaisen siiman katki, mikä sai minut miettimään, mitä järkeä on vaihtaa siimaa, jos se kerran on noin vahvaa, mutta sitähän oli tuossa vaiheessa myöhäistä enää katua, vaikka kaduin kuitenkin siihen asti, kunnes ajattelin, että ei tässä auta kauempaa katua, vaan jatkaa tätä hyvään alkuun vauhdikkaasti päässyttä siimanvaihtotyötä.

Kuulehan vaimo, huikkasin vaimolleni, joka puuhasi tiskipöydän ja keittiön pöydän välissä, jossa on vapaata liikkumatilaa vain alta metrin sivuttaissuunnassa, koska tupakeittiömmekin on pieni, ja jatkoin vaimolleni huutelua kertoen päässeeni siimavaihtotyössä niin hyvään vauhtiin, että oli aika vaihtaa istuma-asentoa toiselta kankulta toiselle, mihin ilmoitukseen vaimoni reagoi pettymyksekseni vain jaahahtamalla, ja siksi halusin kiinnittää hänen huomionsa jotenkin muuten siihen, että tämä vaativa työ ansaistisi myös jonkinlaista kunnioitusta, jotta sitä viitisisi ainakaan yhtenä rupeamana jatkaa, ja tovin keinoja mietittyäni kerroinkin vaimolle, että  aion seuraavaksi alkaa purkaa siimaa kelalta alkamalla lappaa siimaa kierros kierrokselta pois vavan vartta pitkin niin, että joka kierroksen jälkeen siimaa olisi kelalla aina hieman vähemmän kuin kierrosta aikaisemmin, kunnes lopulta sitä ei olisi kelalla enää juuri lainkaan, minkä jälkeen edessä olisikin taas tiukka paikka eli solmu, jonka olin tehnyt siinä vaiheessa, kun vuosi sitten olin alkanut laittaa tätä vielä silloin uutta siimaa siihen samaiselle kelalle, josta juuri olin sitä lappaamassa pois.

Niinpä aloinkin lappaa rispaantunutta siimaa kelalta kierros kierrokselta pois vavan vartta pitkin niin, että joka kierroksen jälkeen siimaa oli aina hieman vähemmän kuin kierrosta aikaisemmin, kunnes lopulta sitä ei ollut kelalla enää juuri lainkaan, minkä jälkeen edessä olikin taas tiukka paikka eli solmu, jonka olin tehnyt siinä vaiheessa, kun vuosi sitten olin alkanut laittaa tätä silloin vielä uutta siimaa siihen samaisella kelalle, josta juuri olin sitä lappaamassa pois, ja kun tämän olin saanut tehtyä, saatoin alkaa paneutua taas siihen, miten saisin kelan juuressa olleen solmun katkaistua, mihin en tällä kertaa voinut käyttää itseästäni päin vasemmalta laskien kolmannen etuhampaan toista koloa, koska tuota koloa olisi ollut täysin mahdotonta saada sijoitettua syvälle kelan puolan juureen kelan ja ihmiskasvojen toisiinsa sopimattoman muotoilun vuoksi ilman, että naamani olisi kelan runkoa vasten painautessaan mennyt täysin epämuodostuneeseen asentoon, mitä se toki oli jo ennestään jonkin verran ilmankin, että olisin painanut sen kelaan vasten epämuodostuneeseen asentoon.

Vaimoni katsahti minua peloissaan, kun otin puukon käteeni, luuli kai murhamieheksi, mutta rauhoittui, kun laiton rauhallisin liikkein puukon kiiltävän terän kärki edellä kelan tyveen, sinne missä se siimasolmu sijaitsi, ja kiskaisin siiman yhdellä vedolla poikki, mistä olen vieläkin hyvin ylpeä, koska minua ei ole voimalla eikä lihaksilla siunattu, vaan pelkällä taidolla, joka joskus ei ole tahtonut riittää silloin, kun edessä on ollut visainen tehtävä, mihin tarvittaisiin taidon ohella myös voimaa, ja toden totta siiman katkaisu on mielestäni juuri sellainen haasteellinen tehtävä, mistä tällä kertaa selvisin mainiosti asettamalla puukon terän taitavasti teknisesti sopivaan kulmaan ja vapauttamalla käsivarteni ja ranteeni lihasten  vähäisen voiman mahdollisimman räjähtävällä tavalla puukon avuksi.

Kumarruin hieman, ja jäykkä selkäni alkoi kuin alkoikin taipua rutisten kohti lattiaa, josta nappasin sormieni väliin siimaa epämääräisestä kohtaa ja siimasoppaa pelkäämättä, koska tarkoitukseni ei todellakaan ollut käyttää vanhaa ja rispaantunutta siimaa enää mihinkään, vaan kerätä se lattialta yhteen, mahdollisimman tiiviiseen myttyyn, jotta se ei roskakoriin jouduttuaan alkaisi sieltä purkaantua pois siinä vaiheessa, kun vaimoni ei ole enää mökillä hankkimassa ja valmistamassa minulle ruokaa, jolloin joudun etsimään roskakorista jotain tähteitä syötäväksi, mikä on osoittautunut hankalaksi, silloin kun tähteisiin on tarttunut vanhaa siimaa, joka ei  sovi ollenkaan ruoaksi, koska jos sitä nauttii, huomaa pian, että oksennusta tulee suusta kuin siimaa, kuten  silloinkin, kun on syönyt uutta siimaa, ellei sitten ole tajunnut välttää vatsavaivoja pilkkomalla siiman pieniksi palasiksi, mitä en itse ole koskaan muistanut tehdä.

Otin käteeni uuden, pyöreän siimarullan, joka aiheutti minulle taas päänvaivaa, kun rullalla olevan siiman päälle oli tehtaalla asennettu puolipyöreä muovi estämään siiman epätoivottua purkautumista, mikä on muuten hyvä, mutta siitä huono, että kynsiä pureskelleen on välillä vähän vaikea saada muovia pois ilman esimerkiksi puukkoa, jonka käteen ottaminen voi pelottaa vaimoa ja saada hänet ensin pelkäämään, että miehensä onkin murhamies, kunnes huomaa tämän pelon aivan turhaksi, kun mies alkaakin ottaa siimarullan päältä ollutta muovia pois, joka useasti ja tälläkin kertaa lopulta lähti, minkä jälkeen siiman pää oli helposti saatavissa näppien väliin sen jälkeen, kun olin ensin poistanut siimarullan päältä pienen teipin palasen, joka oli pidellyt varmuuden vuoksi siimaa allaan, jottei siima pääsisi karkaamaan rullalta niin, että se pääsisi muodostamaan siimasopan tai jonkun muun ikävän yllätyksen, kuten esimerkiksi sellaisen, että purkaantuva siima tarttuisi ohi juoksevan oravan jalkaan, jolloin siima alkaisi juosta rullalta väärään aikaan ja suuntaan valtoimenaan, kunnes se lopulta loppuisi rullalta, minkä seurauksena yhä pahaa aavistamaton, kuuseen edennyt orava tempautuisi kesken loikkimisensa oksalta alas, putoaisi ensin perkuupöydälle ja kierähtäisi sieltä laiturin kautta vahingossa avoimeksi jääneestä naapurin sumpun nielusta suoraan hauen kitaan niin, että pörröinen häntä jäisi hauen kidan ulkopuolelle törrölleen, mikä merkillinen näky myöhemmin hämmästyttäisi naapuria niin, että se saisi naapurin kutsumaan paikallislehden toimittajan tekemään aiheesta jutun, mutta toimittaja ei tulisi, kun ei uskoisi, mikä olisi tietenkin lukijoiden kannalta harmi, koska tarina olisi voinut ainakin periaatteessa olla tosi.

Pujotin siiman pään vavan kärjessä olevan ensimmäisen vaparenkaan läpi, minkä jälkeen etenin kohti toista vaparengasta ja siitä selvittyäni kohti kolmatta vaparengasta ja edelleen kohti neljättä vaparengasta, minkä jälkeen päätin pitää tauon, koska moinen suoritus olisi saattanut alkaa hengästyttää,  mitä se ei sillä kertaa kuitenkaan tehnyt, minkä havaittuani päätin edetä kohti viidettä vaparengasta kunnes olin selvinnyt myös kuudennesta, seitsemännestä ja kahdeksannesta vaparenkaasta ja päätynyt siimoineni kelan tyveen, jossa minun piti taas tehdä siimaan tiukka paikka, jota tulisin myöhemmin katumaan syvästi siinä vaiheessa, kun edessä olisi taas rispaantuneen siiman poisto, mutta sitä en voinut nyt ajatella, koska jonnekin sen siiman pää oli kiinnitettävä eikä sitä kannattanut solmia kuitenkaan esimerkiksi tuolin jalkaan , koska virvelin käyttö varsinkin veneessä olisi sangen hankalaa, jos virvelin päässä roikkuisi tuoli ja varsinkin silloin, jos joku olisi sattunut istahtamaan tuolille juuri ennen heittoa.

Siimasolmun tehtyäni aloitin kelata siimaa rullasta kohti kelaa niin, että väänsin kammesta ensin kerran, sitten toisen, kolmannen, neljännen, viidennen, kuudennen, seitsemännen, kahdeksannen, yhdeksännen, kymmenennen, yhdennentoista, kahdennetoista, kolmannentoista, neljännentoista, viidennentoista, kuudennentoista, seitsemännentoista, yhdeksännentoista, kahdenkymmenennen, kahdenkymmennenensimmäisen, kahdenkymmenennentoisen, kahdenkymmenennekolmannen…..

Tämä Suomen juhlavuoden kunniaksi tehty 100-lukuinen jatkokertomus jatkuu uudella luvulla myöhemmin siitä kutkuttavasta kohdasta, mihin se jäi. Tapahtuu seuraavassa luvussa:  kolmihaarakoukun ensimmäisen koukun teroitus.

Yksi vastaus artikkeliin “Kalastalon salissa, osa 1”

  1. rauno Teitti

    Kiitos vinkistä. Kaverini hifistelevät sillä että´ovat lukeneet ”Alastalon salissa”. Joskus olen harkinnut itsekin. Tätä lukiessa nukahdin kolme kertaa. Vaihdan kavereitani.


Vastaa